Vaikka hoikkat ja todella hoikat naiset ovat mielestäni kauniita, en millään pysty uskomaan että sairaaloinen luiden törröttäminen olisi OIKEASTI kenenkään mielestä nättiä. Voisin jopa väittää, että ihmiset jotka sairastuvat tulavat usein riippuvaiseksi numeroista. Jossain vaiheessa sitä tietää olevansa hyvä, eikä enempää tarvitse laihduttaa.
En itse ole ollut koskaan ylipainoinen, äärirajoilla kyllä (paljon oli lihasta, kun paljon urheilin). silloin kun aloitin painon pudotuksen, en asunut vakituisesti kotipaikkakunnallani. Olin opiskelemassa ja asuin äitini luona vain viikonloppuisin, jos silloinkaan. Viimeisenä vuonna vietin pidempiä aikoja kotipaikassani. Pääsin hiukan lähemmäs vanhoja ystäviäni, joiden kanssa ei paljon tullut oltua yhteyksissä. He huomasivat selvät muutoksen. Riehuva poika-tyttö käyttikin nyt hameita, meikkasi ja laittoi hiuksia. En tiedä vaikuttiko se siihen, etten enää oikein päässyt mihinkään porukkaan sisälle, vaikka aikaisemmin oli ollut hyviä kavereita ympäri kaupunkia..
Silloin olin luvannut itselleni ette 59 kg riittää ihan hyvin. Noh, mitäpä sitä sitten keksisi tekemistä siihen asti että pääsisin sisälle kaveripiiriini, kun ei oikein tuntunut seuraa löytyvän. Urheilukenttä muuttui toiseksi kodikseni ja huomaamatta aloin tarkkailla painoani enemmän ja enemmän. "Vielä kilo niin olen onnellinen". just joo, niin varmaa!
Tässä sitä nyt ollaan. Lopetin "ystävieni" perään vonkaamisen, tulevathan aina kaupungilla nähdessään juttelemaan ja toisinpäin.. se on kai sitten riitettävä. Odottelen luottoystävää jostain maanraosta, jolle voisi kertoa välillä ettei kaikki ole hyvin. Mietin usein että missä kohtaa meni pieleen ja menin ihan sekaisin. En nimittäin muista yhtään mitä ajattelin ruuasta ja syömisestä ennen tätä. En kuitenkaan halua olla mikään luuranko, hyvin hoikka vain :) Jos pääsen tavoitteeseen, Pystynkö lopettamaan siihen? i hope so. Ensin pitää keskittyä olennaiseen.
Nyt lähden kaupungille ostamaan mekkoa, ehkä löydän jokusen ystäväisen matkalla.
Kia kuittaa.
